Kun pelaamisesta tulee liian totista

Tässä tämmöinen öinen mietelmä. Olen pitkään halunnut tuoda tätä asiaa jotenkin julki, ja nyt viimein tajusin, että kirjoittaminen on mulle luonnollisin tapa tehdä se- Ja vaikka otsikko kuvastaakin ehkä peliriippuvuutta, tää käsittelee kuitenkin asiaa ihan eri näkökulmasta

Picture by Pexels
Pelaaminen on aina ollut iso osa mun elämääni. Viime aikoina se on kuitenkin alkanut tuntua jopa pahalta. Se on sinänsä outoa ja väärin, koska pelaaminen on kuitenkin aina ollut se mistä saan viihdettä. Pitkän koulupäivän jälkeen on ollut kiva vaan heittäytyä istumaan koneen äärelle, avata kone ja jutella niitä näitä samalla kavereiden kanssa ja mikä tärkeintä, pelata.

Nyt vain tuntuu siltä, että kaikki otetaan niin kauhean tosissaan. Herkkä ihminen kun olen, menee kaikki myös helposti tunteisiin. Voin jopa myöntää, että pari pelikertaa on päättynyt siihen, kun olen vähin äänin sulkenut koneen ja mennyt itkemään. Eikä se ole sitä, että en osu virtuaaliaseellani, vaan sitä, että koen olevani todella huono verrattuani kavereihini. Ja siitä, kun saan myös kuulla siitä.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen luopunut pitämästäni asiasta vain muiden ihmisten takia. Näin on nimittäin käynyt myös pelaamisessa. Se vain on niin, että kun jotain asiaa tarpeeksi pitkään toistaa, alkaa siihen itsekin uskoa. Vaikka jotkut asiat sanottaisinkin ”läpällä”, ei se kovin kauaa siltä tunnu.


Tätä tekstiäkin kirjoittaessa mietin, että pitäisikö vain myydä kone ja lopettaa, mutta samalla se on kuitenkin niin pitkän ollut harrastukseni ja tiedän, että sisimmässäni pidän siitä ihan älyttömästi. Ja mikä parasta se tuo minua ja kavereitani yhteen, varsinkin kun emme ole enää samassa koulussa. En vain tiedä, pitäisikö jatkaa vai ei. Molemmat tuntuu yhtä pahalta. 

Kommentit